Kangas on ohutta mustaa palttinasidoksista ostovillakangasta. Tehty useista paloista. Kirjontalanka on ohutta kaksisäikeistä villalankaa. Väri punainen. Pistot aitapisto, laakapisto ja varsipisto. Reunoja kiertää n. 4 cm pitkä iskuhapsu, jossa yksinkertaisena samaa punaista villalankaa kuin kirjonnassa. Iskentäharjalanka vaalea pellavalanka.
Ulkoreunassa raita, jossa polvekeviivaa ja kukkia. Keskellä vinoruudullinen pohja, ruuduissa kussakin yksi kukka.
Koristelu: peittokirjonta: aita-,varsii- ja laakapisto
iskuhapsu
Mitat
- leveys: 134,0 cm
- pituus: 170,0 cm
- pituus, iskuhapsu: 4,0 cm
Materiaalit
- kangas/palttina
- kangas/villa
- lanka/villa
- lanka/villa
Tekniikka
- käsityö
- käsityö_tekstiili/kudonta
- käsityö_tekstiili/kirjonta
- punostyö/punonta
Objektinumerot
- objektinumero: KA3233
Valmistus ja käyttö
Valmistusaika: 1834
Käyttöpaikka: Alahärmä
Historia
- Peittojen kirjominen aloitettiin Suomessa 1700-luvun lopulla. Ensimmäiset peitot tulivat Suomeen luultavasti niiden kirvesmiesten mukana, jotka olivat vuosikausia töissä Ruotsissa Karlskronan sotalaivaveistämöllä. Tämä selittää peittojen suhteellisen suppean levinneisyysalueen. Tyyni Vahterin ja Laila Karttusen tutkimuksen mukaan peittoja kirjottiin etupäässä Etelä-Pohjanmaalla ja Satakunnassa. Pohjanmaalla kirjonta keskittyi lähinnä ruotsikielisiin rannikkopitäjiin ja niiden suomenkielisiin naapuripitäjiin. Kokkolan tienoilta taito levisi länsirannikkoa pitkin etelään päin Etelä-Pohjanmaalle ja Satakuntaan. Nämä alueet puolestaan ovat ulottaneet vaikutustaan vielä vähän etelämmäksi ja idemmäksi. Peittojen hajalöytöjä on mm. Sääksmäeltä, Lempäälästä, Karstulasta ja Kuhmoisista. 1800-luvun alkupuoli oli peittojen kirjonnan parasta aikaa. Päälleommeltuja peittoja käytettiin silloin rekipeittoina, makuupeiton päällisinä, ylissängyn edustoina, pöytäliinoina ja vieläpä vainajien paarivaatteina. Esiäitiemme peittojen sommittelu oli rikasta. Kuviot olivat runsaita, rönsyäviä. Joskus kuvioita oli niin tiuhassa, että tekijällä näyttää olleen suorastaan jonkinlainen ”tyhjän paikan kammo”. Työskentely ei ollut turhan täsmällistä mutta riemukasta. Eihän ollut harppia tai viivotinta kahlehtimassa, aina edes mittanauhaa. Valaistuskin saattoi olla puutteellinen. Kirjotut peitot olivat talojen arvo-omaisuutta. Ne olivat haluttuja perhekalleuksia ja mieluisia kapioita. Ne merkittiin myös perukirjoihin. On luultavaa, että peitteitä valmistivat erityiset ammattitekijät, joko kotonaan tai teettäjän luona. Lähde: Grönlund Irma, Lehto Marja-Leena: Perinteinen peittokirjonta, Keuruu 1985. s. 14-18. (käyttötapa)